”Minulla oli pakkomielteisiä ajatuksia ja haluja, joita yritin hallita, mutta en pystynyt. Olin täysin niiden vallassa.
En tappanut siksi, että olisin ollut vihainen heille, enkä siksi, että olisin vihannut heitä – tapoin, koska halusin pitää heidät luonani.
Ja kun pakkomielteeni kasvoi, aloin säilöä heidän ruumiinosiaan – kalloja ja luurankoja.”
Vuosina 1978–1991 Jeffrey Dahmer murhasi seitsemäntoista miestä.
Hän houkutteli heidät luokseen rauhallisuudella ja lempeydellä, huumasi heidät, riisti heidän henkensä ja säilöi heidät.
Joitakin hän piirsi, toisia valokuvasi. Hän yritti pitää heidät ikuisesti.
Oikeudessa hän sanoi: ”En toiminut vihasta.”
Hän sanoi tehneensä sen rakkaudesta – hallitsemattomasta tarpeesta omistaa, välttää hylätyksi tuleminen ja pitää kiinni siitä, mikä muuten katoaisi.
Tuosta pakkomielteestä syntyi jotain paranormaalia: kahden läsnäolon rinnakkaiselo yhdessä ruumiissa, kaksi erottamatonta ja keskenään sotivaa luontoa.
Juuri tuossa välitilassa syntyy Jeffrey – maailman toinen sarjamurhaajalle omistettu tuoksu ja Spiritican Crime Collectionin toinen luku.
Tuoksu, joka tutkii kaksinaisuutta, jakautunutta mieltä sekä valon ja pimeyden välistä jännitettä.
Koostumus syntyi yhteisestä visiosta.
Perustaja Daniele Muratori Caputon rinnalla parfymöörit Paolo Cerizza ja Lorenzo Orlandi Berti loivat yhdessä monisyisen ja levottomuutta herättävän tuoksutasapainon, jossa kylmyys ja makeus vuorottelevat kuin mielentilat.
Avaus on terävä, kylmä, lähes kliininen: jääkylmä olut, popper-akordi, valkoinen appelsiini, elävä hiiva, happamat aldehydit.
Se on arjen tuoksu ennen kuin se murtuu – puhtaan huoneen petollinen tyyneys, hetki ennen putoamista.
Sydän avautuu kuin hengittävä haava: likainen matto, neilikka, hyytynyt veri, ihmisen hiki, terävä terä.
Ilma käy raskaaksi, lähes kiinteäksi.
Se on halkeilevan mielen tuoksu, viipyilevän paranormaalin kaiun tuoksu, ajan tuolla puolen leijuvien läsnäolojen tuoksu – maailma, jossa todellisuus ja hallusinaatio elävät rinnakkain ja jossa ruumis ja sielu sulautuvat toisiinsa.
Pohja on makein tunnustus: sulanut muovi, kostea kellari, meripihka, koivu, vetiveri.
Se on myrkyllisen rakkauden levoton hyväily, lupaus, joka ei suostu haalistumaan, hellyys, joka muuttuu pakkomielteeksi.
Tuoksu, joka tarttuu ihoon kuin muisto, joka ei suostu kuolemaan.
Erityismaininta kuuluu Lorenzolle ja hänen tiimilleen Only the Dreamersissa: he loivat ainutlaatuisen korkin, jossa on poikkeuksellinen flokattu ja laserkaiverrettu viimeistely – eksklusiivinen pinta, joka jäljittelee Jeffreyn asunnon mattoa.
Jeffrey on äärimmäinen tuoksuteos.
Tarina vetovoimasta ja tuhosta, hellyydestä ja hulluudesta.
Tuoksu, joka ei pelkästään herätä mielikuvia – se hengittää, se viipyy, se valtaa.
Se ei ole kaupallinen tuote.
Se on taiteellinen luomus – vapaa ja harkittu – joka käyttää tuoksun kieltä tarinankerronnan ja itsetutkiskelun välineenä.
Elokuvan tai kirjan tavoin Jeffrey kertoo, provosoi ja kutsuu pohtimaan.
Se on puettava taideteos, sirpale häiriintynyttä ja tuskallisen todellista ihmisyyttä, joka on muutettu aistikokemukseksi.
Tuoksun historiallista ja konseptuaalista kehitystä varten perustaja teki yhteistyötä myös oikeustieteen maisterin ja kriminologin Daniela Cavallon kanssa, joka auttoi määrittelemään murhaajan käyttäytymisprofiilin ja hankkeen kerronnallisen rakenteen.
Kuten hän itse toteaa:
”Hajuvedestä tulee vuoropuhelu tunteellisen ja kerronnallisen ärsykkeen välillä – taideteos, joka tutkii ihmissielua ja sen ristiriitoja.”
”Dahmer tuo mieleen hyvin erityisiä ja epätavanomaisia nuotteja. Se on narkoottinen tuoksu, kylmä mutta samalla kykenevä herättämään lämmön tunteen – miehen syleilyn.”
Kiinni jäätyään Jeffrey Dahmer tunnusti syyllisyytensä täysin.
Hän päätti tehdä yhteistyötä tutkijoiden kanssa ja pyysi tuomarilta kuolemanrangaistusta – tuomiota ei langetettu, koska se ei ollut sallittu kyseisessä osavaltiossa.
